Elämän absurdius näkyy siinä, että maailma on kaunis: kukat kukkivat, vuoret siintävät kaukaisuudessa, lehdet kellertävät, hanget kimaltava… Mutta ihmisen kohtalo on julma ja elämä voi ja useimmiten heitteleekin ihmistä kuin muovikassia tuulessa. Silti jonkinlainen selviytymisvaisto on hyvä pitää mielessä ja vireessä. Semmoinen, että ”kyllä tästä selvitään” ja ”kyllä aurinko paistaa taas huomenna”.
Sen takia carpe diem: hetkessä eläminen voi olla vaarallista, että ajattelee: tämä on mun viimeinen päivä, joten ei väliä vaikka ryyppään silmittömästi ja riehun kaupungilla, koska useimmiten se ei ole sinun viimeinen päivä. Toisaalta ajatus hetkessä elämisestä kiehtoo: jos elämä onkin aina tätä samaa ja jos et tartu siihen, se ajaa ohitsesi.
Ehkä on hyvä vuorotella kumpiakin tunteita: välillä olet hetkessä ja jos alkaa menemään överiksi, niin tavallaan irrottaudut siitä. Mutta fakta on se ettei tässäkään asiassa ole mitään kiveen hakattua totuutta. Jokainen löytää oman totuutensa elämällä ja etsimällä. Joten carpe diem tai sitten et. Itse kokeilisin kumpaakin… Valintojen maailma…