Onko moraalisesti hyväksyttävää, että Sodassa tapetaan pieni määrä siivilejä, jotta omat siivilit pelastuisivat ja oma osa puoli voittaisi. Aivan kuin Dave Lindholm laulaa petin pienen linnun, jotta pelastin koko parven.
Toisaalta mitä enemmän esimerkiksi siviiliuhreja sota vaatii, sitä enemmän se on vain tilasto matematiikkaa. Yhden kuolema on tragedia, 10 000 tilasto. Mitä enenmmän ihminen kohtaa kuolemaa, sitä kyynisemmäksi hän tulee. Jos näet esim. syöpää sairastavan kuolevan tuskiinsa, säälit varmasti häntä. Mutta jos olet toisessa maailmansodassa vallihaudassa, jossa lakoaa miestä kuin heinää, olet luultavasti sellaisessa tilassa ettet edes käsitä juuri tapahtuvaa hetkeä.
Luulen että ihmisillä on tietty sulkeutumis-tila, johon paljon kärsimystä kokenut voi koteloitua. Hän ei enää näin ollen tunne mitään, hän on epä-inhimillistynyt. Osin tällainen tila saattaa olla ihmiselle hyödyksi, sillä traumaattiset kokemukset tuntuvat paljaalle iholle paljon polttavammilta kuin haarniskaan.
Miten sitten päästä kotelosta pois? Se voi viedä vuosia, riippuen ihmisestä. Joillakin se voi olla koko elämän mittainen projekti, toisilla muutaman kuukauden. Riippuen tietenkin ihmisen persoonallisuudesta ja kyvystä käsitellä asioita.
Kotelo vaiheen ohittanut ihminen, voi olla erittäin herkkä pienillekin ärsykkeille. Esim. jos tapahtuu jotain, joka laukaisee vanhat muistot. Voi kotelo hivuttautua taas elämään.
Ehkä voikin olla hyvä, että kotelo vaiheesta ei yritetä päästä liian nopeasti eroon, vaan annetaan aikaa ja tilaa välillä ihmisen kurkkia panssarin takaa ja välillä taas hautautua sinne.
Mutta onko ihmisen valittavissa, koska hän voi päästä kotelosta ja milloin ”saada” kotelon? Vaikka korostetaan että ihmisellä on omatahto ja vapaus elämässä, niin onko asian laita ihan näin? Hyvin moneen asiaan yksilö ei voi vaikuttaa elämässään. Erilaisiin sairauksiin, sotiin, luonnonkatastrofeihin, läheisen menehtymiseen. Olennaisinta kaikessa kumminkin on, että miten ihminen yksilönä ja ihmiset ryhmänä voivat vaikuttaa maailmaan siten, että täällä olisi edes hitusen mukavampaa olla ja toimia.
Se on kylmä fakta, että aina ei voi olla mukavaa, mutta toisaalta elämä on aika synkkää jos ei voi irrotella välillä. Ihminen on tavallaan kuin nuoralla kävelijä elämässä. Alkuun kestää kauan oppia edes nousta nuoralle. Sitten varovasti aletaan hivuttautua, välillä vasemmalle kallistuen, välillä oikealle, kunnes balanssi löytyy. Mitään vakuuksia ei kuitenkaan ole, että balanssi pysyisi elämän loppuun asti. Oikeastaan päin vastoin, voi tulla ja tuleekin tuulta, myrskyä, välillä jo meinaat hypätä nuoralta ja luovuttaa.
Mutta eikö se ole itsensä pettämistä, että hyppää nuoralta ennen kuin show on ohi. Elämään kuuluu tietty epävarmuus ja toisaalta varmuus että kyllä se aurinko siellä vielä on vaikka kaamosta on kestänyt kolme kuukautta. Se on asian pointti, että kumman antaa hallita varmuuden vai epävarmuuden. Tietenkään asia ei ole näin musta valkoinen. Välillä olet huipulla, välillä vasta aloittamassa kiipeämistä.
Tiivistettynä vuoren huipulle kohoaminen vaatii enemmän energiaa kuin siellä olo, mutta se voi olla elämäsi tärkein retki. Oikeastaan matka on tärkeämpi kuin määränpää.